2010 Predikan från utlandsfinländarnas parlaments öppningsgudstjänst 23.5

Saarna ulkosuomalaisparlamentin avajaismessussa 23.5.2010 

Helluntai kertoo siitä, miten opetuslapset saivat uuden identiteetin. He olivat aikaisemmin olleet nimenomaan opetuslapsia, mutta ilman opettajaansa he eivät tienneet, mitä tehdä. Evankeliumit kertovat usean otteeseen opetuslasten epäuskosta, riidanhalusta ja heidän kykenemättömyydestään ymmärtää Jeesuksen opetusta.  

Tämä korostuu entisestään Jeesuksen kuoleman jälkeen. Opetuslapset ovat peloissaan, he pysyttelevät piilossa. Välillä he uskovat Jeesuksen ylösnousemiseen, välillä epäily taas valtaa heidän mielensä. He ovat todellakin kuin lammaslauma vailla paimenta. 

Ensimmäisen helluntain tapahtumat muuttavat kaiken tämän. Pelokkaista opetuslapsista tulee rohkeita lähetyssaarnaajia; pienestä lahkosta kasvaa maailmanlaajuinen kirkko. 

Miten tämä oli mahdollista? Jumalan tekoja ei tietenkään voi selittää, mutta ihmisen näkökulmasta voimme todeta, että opetuslapset helluntaista lähtien näkivät itsenä uudessa valossa. He ymmärsivät vasta nyt, miten heidän oma elämänsä liittyi Jumalan suureen pelastussunnitelmaan, joka koskee koko ihmiskuntaa. 

Olennainen osa meidän ihmisten identiteettiä ja itseymmärrystä on yhtymäkohtien löytäminen meitä suurempaan kokonaisuuteen. Hyvinkin usein saatamme lehdissä lukea haastatteluja, jossa joku kertoo miten hänessä on herännyt halu palata juurilleen ja uudelleen tutustua siihen ympäristöön, jossa joko hän itse tai hänen vanhempansa ovat kasvaneet. Tämä on ymmärtääkseni hyvin ajankohtainen kysymyksenasettelu varsinkin kaikille pitempään ulkomailla asuville suomalaisille. 

Rohkenen väittää, että tarve kuulua johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen on meissä jokaisessa hyvin syvällä. Tämä tarve on varmaan osasyy siihen, että niin moni täällä Suomessa yhä haluaa kuulua evankelis-luterilaiseen kansankirkkoomme. Vaikka moni maallistunut kirkon jäsen ei ehkä haluaisi kutsua itseään uskovaiseksi, niin hän silti haluaa tuoda lapsensa kasteelle ja hän rohkaisee heidät osallistumaan rippikouluun. Hän haluaa myös saada kirkollisen vihkimyksen, ja hän toivoo sekä itselleen että omaisilleen kristillisen siunauksen kuoleman kohdatessa. 

Tällaista löyhää sitoutumista kirkkoon voi tietysti kritisoida tapakristillisyytenä, jolla ei ole mitään käytännön seurauksia ihmisen elämässä ja ajattelussa. Haluaisin kuitenkin puolustaa tätä heikkoa ja hataraa kansankirkollista uskoa. Opetuslasten tavoin meillä ei ole aina kaikkia vastauksia. Pietarin tavoin me saatamme kieltää Jeesusta, kun uskoamme asetetaan koetukselle. Muiden opetuslasten tavoin me mielellämme vetäydymme, jopa pakenemme, kun meidän päinvastoin pitäisi rohkeasti seistä Jeesuksen rinnalla. Kuitenkin uskallan väittää, että meissä jokaisessa asuu uskon siemen; meissä on halu löytää yhteys Luojaamme. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, ja vaikka olemmekin osaa maailmaa, joka on kääntänyt selkänsä Jumalalle, niin me olemme silti kastettuina Jumalan lapsia. Ja Jumalan lapsina olemme riippuvaisia taivaallisesta isästämme; me löydämme rauhan vasta kun olemme löytäneet yhteyden häneen.  

Kukaan ei voi ylpeillä uskostaan - eikä kenenkään edes pidä pyrkiä siihen. Usko on vastaanottamista. Tämä tarkoittaa, että hän, joka uskoo, samalla tunnustaa täydellisen riippuvaisuutensa Jumalan avusta, armosta ja pelastuksesta. 

Helluntain ihme ei tapahtunut, koska opetuslapset olivat niin vahvoja uskossa. Ihme tapahtui siksi, että he olivat tiedostaneet oman riittämättömyytensä. He tiesivät, että omasta voimastaan he eivät kykenisi lähtemään julistamaan evankeliumia. Kaikki mitä tapahtui tämän jälkeen oli siis puhtaasti Jumalan ansiota, ei heidän. 

Tässä avautuu meille uskon salaisuus. Me olemme heikkoja, itsekkäitä, ehkä jopa laiskoja ja pelokkaita. Mutta Jumala voi silti meidän kautta saada suuria asioita aikaan. Pyhä henki voi karkottaa epäuskomme, ja auttaa meidät päivä päivältä kasvamaan enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaisiksi. Jeesuksen sanoin: ”joka rakastaa minua, hän noudattaa minun sanani” ja myöhemmin tekstissä: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.” 

Mutta yhtä vähän kuin meidän pitää ylpeillä uskomme vahvuudesta, yhtä vähän meidän pitää ylpeillä uskomme heikkoudesta. Epäily ei automaattisesti ole rehellisempi tai aidompi elämänasenne kuin usko. Epäilyn taakse on joskus aivan liian helppoa ja kätevää kätkeytyä, kun meiltä odotetaan kannanottoja ja tekoja. Lähimmäisemme tarvitsee meitä, meidän apua, meidän läsnäoloa, meidän välittämistä. Me emme voi jäädä odottamaan kunnes uskomme on tarpeeksi vahva tai kunnes meillä on vastauksia kaikkiin kysymyksiimme. Lähimmäisemme tarvitsee meidät nyt. 

Ja pyhän Fransiskuksen tavoin saatamme oivaltaa, että usko ei aina ole hyvien tekojen ennakkoehto, vaan joskus usko päinvastoin voi syntyä hyvistä teoista. Ei niiden palkkana, mutta niiden yllättävänä seurauksena – eli lahjana. Fjodor Dostojevski ilmaisi saman asian romaaneissaan: ellet voi uskoa, voit silti tehdä hyvää kanssaihmisillesi. Ja kun teet uhrauksia heidän puolesta, saatat askel askeleelta oppia tuntemaan Jumalan salaisuuksia paremmin. 

Näillä sanoilla haluan samalla tuoda kirkkomme tervehdyksen ulkosuomalaisparlamentin edustajille, ja toivottaa teille Jumalan siunausta tärkeässä työssänne. Jatkan vielä muutamalla sanalla ruotsiksi. J

ag vill alltså framföra en hälsning till utlandsfinländarna från vår kyrka, och önska parlamentet Guds rika välsignelse i ert viktiga arbete. När man har bosatt sig utomlands är kontakten till hemlandet naturligtvis viktig. Att man av olika orsaker väljer att flytta innebär ju inte att hemlandet skulle bli mindre viktigt. Tvärtom kan det säkert vara så, att hembygden genom flyttningen blir ännu kärare. Det som man har omkring sig varje dag tar man vanligen för givet, medan det som man har lämnat bakom sig plötsligt kan te sig desto värdefullare. 

Tanken om att vi människor egentligen har två hemland är mycket central i vår kristna tro. Bibeln talar om att vi skall leva i världen, men inte av världen. Annorlunda uttryckt handlar det om att vi har vårt ursprung och vårt mål hos Gud, samtidigt som vi är kallade att leva helt och fullt i den värld som Gud har skapat. Vårt himmelska medborgarskap förminskar inte värdet hos den här världen. Tvärtom kan man säga att insikten om att vi hör hemma hos Gud samtidigt vill få oss att förstå att vi har ett av Gud givet uppdrag att ta hand om våra medmänniskor och den vackra planet, som är vårt hem här och nu. 

Pingsten berättar om att Gud kan fylla oss människor med nytt hopp och nytt mod, också i stunder då allting tycks vara förlorat. Lärjungarna hade förlorat Jesus, sin ledare och vän, och de visste inte vad de skulle göra. På motsvarande sätt känner många av oss i dag förtvivlan inför de många hoten mot vår planet och dess miljö. Där som våra mäskliga möjligheter verkar vara stängda kan Gud öppna nya dörrar. I den förhoppningen och i den trotsiga glädjen får vi fira pingst: för Gud är ingenting omöjligt, låt oss därför frimodigt försöka göra jorden till en bättre plats att leva på. Som kristna har vi ett ansvar för vår värld och för våra medmänniskor, och speciellt för de svaga och nedtystade; de, vars röst inte blir hörd i maktens korridorer. Låt oss likt lärjungarna på pingsten tala om vad Gud kan göra på alla språk, och låt oss försöka förverkliga Guds goda vilja. 

With these words I want to wish the members of the Finnish Expatriate Parliament God’s blessings in your important work!