2008 Karismaattinen johtajuus kirkossa – mitä se on?

Karismaattinen johtajuus kirkossa – mitä se on?

Seminaari 21.4.2008 Lähetyskirkossa

Gustav Björkstrand

 Kirkko ei tule toimeen ilman karismaattista johtajuutta. Näin on ollut läpi kirkon koko historian. Näin on tänään ja tulevaisuudessakin. Karismaattisia johtajia nousee esille aika ajoin. Heidän sanomansa vaihtelee. Jotkut kutsuvat ihmisiä pois hengellisestä välinpitämättömyydestä ja kaksoismoraalista ja johdattavat heidät uudenlaiseen hengelliseen elämään. Toisten karismaattinen johtajuus ilmenee esimerkiksi hyvänä johtajuutena kirkon vaikeina aikoina, rakkauden ja terveen harkinnan kautta, kuten John Vikström mainitsi. 

Karismaattinen johtajuus esiintyy terminä Max Weberin jälkeen sekä maallisissa että hengellisissä yhteyksissä. Termillä Weber tarkoitti sellaisia ihmisiä, jotka esiintyvät epätavallisella tavalla ja jotka pyhyytensä, rohkeutensa, antaumuksellisuutensa, innokkuutensa tai esimerkillisen luonteensa takia herättävät vastakaikua kannattajiensa joukossa.  

Karisman vuoksi nämä henkilöt ovat kaiken tavallisen ulkopuolella. Heitä ymmärretään henkilöinä, joilla on erityisiä jopa yliluonnollisia lahjoja ja ominaisuuksia, joita ei tavata muiden ihmisten kohdalla. Näitä lahjoja karismaattiset johtajat voivat käyttää sekä hyvään että pahaan. He voivat myös määrätä kannattajilleen normeja ja järjestelmiä, joita muiden on  tarkasti noudatettava.

 Karismaattinen johtajuus ymmärretään usein virkaan sidotun johtajuuden vastakohdaksi. Tällöin karismaattiset johtajat saavat valtansa suoraan kannattajiltaan, ohi virallisten rakenteiden ja tästä syystä he voivat esiintyä myös virallista johtajuutta vastaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse aina olla. Karismaattista johtajuutta voi esiintyä myös virallisten rakenteiden sisällä. 

Karismaattisia johtajia on näin ollen hyvin monenlaisia. Apostolit, vanhan kirkon johtajat kuten Augustinus tai uskonpuhdistajat kuten Luther, herätysjohtajat kuten Ruotsalainen, Renqvist tai Hedberg tai nykyajan hengelliset johtajat kuten Äiti Teresa tai Johannes Paavali II ovat toimineet kirkon kannalta karismaattisina johtajina. Heidän sanomansa ja elämänsä on herättänyt vastakaikua ja he ovat saaneet monta seuraajaa läsnä olevan Jumalan kosketuksen kautta. 

Itse olen lähinnä tutkinut sellaisia karismaattisia johtajia, jotka ovat käyttäneet lahjojaan toisella tavalla. Väitöskirjassani käsittelin Maria Åkerblomia, joka kiistatta oli hyvin lahjakas ja sai suuret ihmisjoukot liikkeelle ja myös erittäin uskollisen kannattajajoukon taakseen. Tämä joukko oli valmis uhraamaan kaiken hänen puolestaan: omaisuutensa, perheensä, kunniansa ja vapautensa. Åkerblom väitti olevansa Jumalan työase (Herrens redskap) jonka kautta Jumala toteutti tahtonsa. Jumalan henki käytti hänen kieltään suoraan – hän ei voinut ottaa mitään pois eikä lisätä mitään. Samalla tavalla toimi myös Laila Heinonen joka puhui suoraan Jumalan nimessä: Suomi, pelastuksesi on poikani veressäni. Hänkin sai kannattajansa uskomaan että hänen  puheensa oli suoraan Jumalalta, eikä hän voinut vaikuttaa puheen sisältöön. Tällaisia karismaattisia johtajia on ollut muitakin: Jim Jones joka otti 900 kannattajaa mukaansa kuolemaan People´s Temple-nimisessä liikeessä tai David Koresh, jonka liike Daavidin oksa valitsi kuoleman liekeissä ennen antautumista viranomaisille.

Vastaavia karismaattisia johtajia esiintyy meidänkin aikanamme. Knutby-liikken profeetta Åsa Waldau kutsui itseään Kristuksen morsiaimeksi – kuten myös pyhä Birgitta joka katsoi olevansa Kristuksen morsiain ja työase. Viime päivinä olemme kuulleet liikkeestä Venäjälla, jonka johtaja käski kannattajansa hakemaan suojaa luolasta odottaessaan Jeesuksen toista tulemista toukokuussa. Itse hän ei kuitenkaan mennyt sortumisvaarassa olevaan luolaan.

Mutta palataan todellisiin karismaattisiin johtajiin. Peter Halldorff julkaisi kaksi vuotta sitten kirjan Andens folk, Hengen kansa, jossa hän käy läpi Apostolien tekoja nimenomaan tästä näkökulmasta. Kirjassa karismaattinen johtajuus on selkeästi esillä. Pietarin, Paavalin ja muiden alkukristillisen seurakunnan henkilöiden johtajuutta voidaan määritellä nimenomaan karismaattiseksi johtajuudeksi. Tälle johtajuudelle on ominaista että sillä on olemassa selkeä näky siitä mitä pitää tehdä. Tämän tehtävän Jeesus itse oli kiteytänyt lähetyskäskyyn, jonka hän toisti ylösnuosemuksensa jälkeen sanoessaan, että heidän oli pysyttävä Jerusalemissa kunnes Pyhä Henki oli täyttänyt heidät. Tämän jälkeen he todistaisivat hänestä ei ainoastaan Jerusalemissa, Juudeassa ja Samariassa, vaan aina maan ääriin saakka (Apt.t. 1:7-8).

Läpi koko Apostolien tekojen Pyhä Henki johdattaa apostoleita ja muita alkukirkon johtajia yhä uusiin tehtäviin ja yhä kauemmaksi Jerusalemista. Niin nopeasti kaikki ei tapahtunut kun me usein ajattelemme. Olen esimerkiksi jäänyt meittimään sitä, miksi Paavali lähti pois kolmeksi vuodeksi Arabiaan todistettuaan voimakkaasti Damaskoksessa siitä, että Jeesus oli Jumalan poika (Apt.t. 9:20) ennenkuin hän uudelleen palasi alkukirkon piiriin. Tarvitsiko hän aikaa ymmärtää mitä oli tapahtunut, mikä hänen tehtävänsä oli ja miten toimia tai oliko kyseessä Pyhän Hengen kautta tapahtuva valmistautumaan paaston ja rukouksen kautta tehtävään? Olihan Jeesuskin erämaassa valmistautuessaan omaan tehtäväänsä.

Kolmen vuoden jälkeen uusi aktiviinen toiminta alkoi nimenomaan Pyhän Hengen käskystä paaston ja kätten päällepanemisen kautta. Kauttaaltaan toimintaa leimasi selkeä näky ja luja luottamus annettuun tehtävään. Toiminnassa tuli myös konkrettisella tavalla näkyviin, että Herra itse toimi heidän kauttansa ja vahvisti sanomaa niin että ihmiset tulivat uskoon ja kokivat evankeliumin voiman.

Selkeä näky, luja luottamus tehtävän mielekkyyteen ja onnistumiseen, tehtävien jako uusille paikallisille johtajille kätten päällepanemisen ja esirukouksen kautta on leimaa-antavaa alkukirkon toiminnalle. Ja myös uskon hedelmiä syntyy diakonian, sairaiden parantamisen ja rakkauden ilmapiirin ja vastuunoton muodossa. Karismaattiset ilmiöt eivät automaattisesti luo karismaattisia johtajia. Heidän esiintymisensä ei liioin merkitse, että he olisivat ulkopuolisen Jumalan sanan arvioinnin ulkopuolella. Kielillä puhumiseen ja profetoimiseen Paavali suhtautuu kuten tiedämme hyväksyttävästi, mutta korostaa kuitenkin että hän itse mieluummin puhuu viisi sanaa ymmärryksellä kuin kymmenentuhatta sanaa kielillä, tosiaan kärkevästi sanottu. Hän korostaa myös että profeettojen sanomia tulee arvostella. Tätä useimmat useimmat aikamme profeetat eivät hyväksy. Maria Åkerblom ja Laila Heinonen asettuivat kaiken arvostelun yläpuolelle. Paavali korostaa että kaiken tulee tapahtua seurakunnan rakennukseksi, ei osoituksena jonkin yksittäisen jäsenen hengellisyydestä, tarpeesta esiintyä johtajana tai Jumalan erityisenä lähettiläänä.

Tässä on jo tullut esille useita tärkeitä havaintoja karismaattisesta johtajuudesta kirkossa. Johtajuus on ensinnäkin sidoksissa Jumalan sanaan ja hänen antamaan tehtävään. Tämä tehtävä välitetään meille seurakunnan esirukouksen ja kätten päällepanemisen kautta, niinkuin tapahtuu virkaan siunaamisen yhteydessä tai lähetystyöhön siunattaessa. Tehtävään liittyy myös selkeä näky siitä mikä on tehtävä ja missä sitä tulee suorittaa. Kun tehtävää suoritetaan, tämä tapahtuu rukouksen hengessä, nöyrästi ja tietäen että Jumala on se joka antaa sadon. Ihminen joka korostaa omaa tärkeyttään ja jopa ainutlaatuisuuttaan ja vaatii ehdotonta tottelevaisuutta on jo kaukana oikealta tieltä. Järkeäkin saa ja tulee käyttää. Muistan hyvin kuinka kirkkoherrani Tor Krook, joka oli herännäisyyden suuria asiantuntijoita, kokousten jälkikokouksissa yksinkertaisesti vaan keskeytti polvirukouksen Isä meidän rukouksella jos tunteet nousivat hänen mielestään liiaksi pintaan.

 Kun Paavali Galatalaiskirjeessä luettelee Hengen hedelmiä, on merkillepantavaa, kuinka vähän tässä yhteydessä on kysymys tunteista. Hän luettelee seuraavat asiat: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22). Nämä hedelmät tulevat aina konkreettisella tavalla esille silloin kun Pyhä Henki todella vaikutta jonkun kautta. Tämä ei vähiten koske hengellisiä johtajia. Jeesuskin puhuu selkeästi siitä, että toiminnan hedelmät kertovat siitä onko kyseessä Pyhän Hengen toimintaa. 

Johtaja voi käyttää karismaattisia lahjojaan sekä hyvään että pahaan. Siksi on myös syytä lausua muutama sana sellaisesta karismaattisesta johtajuudesta joka ei rakenna seurakuntaa ja kirkkoa. Sille on  ominaista mm. seuraavat seikat:

1.      Huonot ihmissuhteet johtajan ja kannattajien välillä sekä kannattajajoukossa

2.      Huonot seuraukset käytetyistä menetelmistä. Ihmiset joutuvat alistumaan eivätkä uskalla lausua omia mielipiteitä

3.      Johtaja korostaa oman asemansa tärkeyttä ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta

4.      Huonot johtamisominaisuudet – asioita ei hoideta järjestelmällisesti ja määrätietoisesti, vaan tunteella ja oikukkaasti

5.      Johtaja ei voi hyväksyä epäonnistumista – syyttää muita kaikesta kielteisestä mikä tapahtuu

6.      Johtaja pysyy vallassa niin kauan kuin mahdollista – sitoo kannattajat omaan persoonaansa jopa kuoleman jälkeen (vrt Åkerblom).

Onko karismaattinen johtajuus synnynnäinen tai Pyhän Hengen lahja ainoastaan harvoille valituille, vai voiko ihan tavallinen pappi tai maallikko kasvaa tällaiseksi johtajaksi?

Paavali painiskelee pitkään tämän kysymyksen kanssa toisessa Korintolaiskirjeessä. Hän toteaa mm. että Jumalan armosta hän on mitä hän on, hän ei halua kerskailla. Aarre, jonka olemme saaneet on saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme (2. Kor. 4:7).

 Jumala valitsee tietyt ihmiset erityisellä tavalla karismaattisiksi johtajiksi, kuten Paavalin, Franciskuksen, Lutherin, äiti Teresan. Mutta haluan kirkkohistorioitsijana korostaa, että kirkko on menestynyt ja seurakuntia hoidettu hyvin myös sellaisina aikoina jolloin karismaattisia johtajia ei ole esiintynyt. Karismaattiset johtajat ovat olleet useimmin poikkeuksia. Ajattelen esimerkiksi keskiaikaa täällä Pohjolassa, tai ortodoksian aikaa jolloin pääpaino oli oikean opin vaalimisessa tai aikoja ennen 1800-luvun suuria herätysliikkeitä, jolloin monet papit saarnasivat ja toimivat valistusajan hengessä. Herätysliikkeiden johtajat esiintyvät melko myöhään kirkkomme historiassa, mutta heidän toimintaansa on aina korostettu tavallisen seurakuntatyön kustannuksella.  

Tämän päivän henkiseen ilmapiiriin kuuluu elämysten ja kokemusten etsiminen kaikilla elämän aloilla. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää että karismaattiset liikkeet menestyvät hyvin eri puolilla maailmaa. Kirkon on tietenkin oltava mukana tässä aatevirtauksessa, jos se haluaa kohdata tämän päivän ihmisen tavalla, jonka hän kokee aitona. Mutta kirkon pitkä traditio velvoittaa meidät myös näkemään sen, että Pyhän Hengen toiminta on huomattavasti monipuolisempaa kuin usein ajatellaan.  

Paavi Johannes Paavali II oli kiistatta karismaattinen johtaja. Tämän luonteen hän säilytti myös silloin kun voimat heikkenivät ja hän hädin tuskin pystyi esiintymään suurelle yleisölle Roomassa sekä television kautta koko maailmalle.  Erityisen voimakasta hänen kannatuksensa oli nuorten keskuudessa. 

Hänen seuraajansa Benedictus XVI ei ollut mikään karsimaattinen hemkilö paaviksi tullessaan. Mutta kun hän esiintyi maailman nuorisopäivillä Kölnissä hänet otettiin vastaan yhtä suurella ilolla ja innokkuudella kuin Johannes Paavali II. Nyt puhuttiin Ratzigirleistä ja Ratziboyeistä.

Virka ja asema voivat myös välittää karismaattisuutta, joka ei ole suoranaisessa kytkennässä esiintyvään  henkilöön, vaan itse kirkkoon ja sitä edustaviin työntekijöihin. Näin myös kirkkomme johtajat, piispat, kirkkoherrat ja papit vievät kirkon sanomaa uskottavasti eteenpäin uusille sukupolville viran antaman valtuuksin, rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta. Myös maallikot ovat tärkeässä asemassa lasten vanhempina, seurakuntansa luottamustehtävissä, esikuvina säännöllisinä kirkossakävijöinä, raamatun lukijoina ja rukousten esittäjinä. 

 Jos kirkko olisi ollut riippuvainen yksinomaan erityisistä karismaattisista johtajista kirkkoa tuskin olisi enää tänä päivänä. Nyt kirkko kuitenkin sulkee syliinsä lähes koko kansan ja kaikki maamme eri osat pohjoisesta etelään, idästä länteen. Näin tapahtuu koska meillä on uskollisia sananjulistajia ja maallikoita, jotka kaikessa hiljaisuudessa palvelevat Herraansa rukouksin ja ylistyksin. Karismaattiset johtajat kuten Åkerblom, Heinonen, Yli-Vainio ja ehkä myös Koivisto ovat olleet keskeisesti esillä julkisuudessa, mutta työn pysyvät tulokset ovat jääneet ja jäänevät myös Koiviston kohdalla aika laihoiksi. 

Mutta – kuten sanoin aluksi -  kirkko ei voi tulla toimeen ilman karismaattista johtajuutta. Tarvitsemme myös niitä ehkä harvoja, joita Pyhä Henki koskettaa niin, että he erilaisine lahjoineen omistavat koko elämänsä Herransa palvelukseen. Rukouksen ja Pyhän Hengen johdatuksen kautta he saavat sen konkreettisen näyn, ne erityiset lahjat ja sen nöyryyden ja rakkauden joiden kautta he voivat toimia erityisinä karismaattisina johtajina juuri meidän aikanamme. Jotkut yrittävät ottaa itselleen tällaisen roolin. Se ei onnistu, vaan johtaa väärille teille. Mutta toiset suostuvat Jumalan tahtoon, etsivät, ehkä vuosia, hänen johdatustaan ja esiintyvät sitten hänen palvelijoinaan hengellisen elämän herättäjinä, syventäjinä sekä rakkauden, ilon, hyvyyden ja rohkeuden lähettiläinä tässä maailmassa, kuten kirkkomme piispat ilmaisivat asian helluntaikirjeessään. Näitä karismaattisia johtajia kirkkomme tarvitsee kipeästi nyt ja tulevaisuudessa.