2006 Lailla tuulen; Helluntaiherätyksen 100-vuotisjuhla

Helluntaiherätyksen 100-vuotisjuhla Saalem-temppelissä 24.9.2006

Piispa Erik Vikström

Lailla tuulen 

Rakkaat ystävät. Minulle on suuri kunnia ja ilo saada tänään esittää evankelisluterilaisen kansankirkon tervehdyksen. Seison täällä arkkipiispan sijaisena, mutta minulla on hänen täydet valtuutuksensa tänään edustaa kirkkoamme. Samalla edustan Suomen ev.-lut. kirkon ja Helluntaiherätyksen yhteisen neuvottelukunnan puheenjohtajistoa, joten voi sanoa että minä tänään olen melkein kotikentällä. Ja kotoisa on tunnelma sydämessäni tänään. Olen saanut olla mukana kaikissa niissä neuvotteluissa, jotka johtivat nykyiseen sekä asialliseen että luotettavuuden hengessä tapahtuvaan yhdessä elämiseen tässä maassa. Ja myöhemmin olen siis eri vaiheissa ja monen vuoden aikana saanut olla mukana johtamassa yhteisiä neuvotteluita ja suunnitelmia.   Nämä yhteydet ovat antaneet minulle syviä ystävyys- ja veljessuhteita jotka ovat merkinneet paljon minulle. Valtter Luoto, Kai Antturi, Toivo Haapala ja monet muut, aina Klaus Korhoseen saakka, ovat kaikki tehneet syvää vaikutusta minuun. Sellaisten johtajien kanssa suomalainen helluntaiherätys on voinut hyvin ja saanut olla siunaukseksi koko Suomen Siionin kristikansalle. Ruotsinkielisellä puolella emme edes tiedä, kuka kuuluu minne ja mihin. Muistan vielä syvällä lämmöllä Helsingin ruotsinkielisen Filadelfia-seurakunnan johtajaa David Klemetsiä jonka rakkaudella ja syvällä viisaudella annettua opetusta nuorena teologian ylioppilaana 60-luvulla seurasin useasti Albertinkadun kirkkosalissa. Olen oppinut arvostamaan esimerkiksi raamatunopettajan Gösta Bergstenin selkeää ja syvällistä opetusta, ja nuorena pappina Sipoossa  opin tuntemaan sikäläisen Betania-seurakunnan tulista johtajaa Kurt Allénia jonka kanssa nykyään jaamme veljellistä yhteyttä Porvoossa. Ja viimein eikä vähiten minun on mainittava Porvoon piispantalon naapureita, Samaria-lähetyksen Krister ja Keth Lindbergiä, joiden kanssa olemme tähän päivään saakka, rinta rinnan ja tosiamme molemminpuolisesti kannustaen, taistelleet, rukoilleet ja todistaneet.    Kun valmistin tätä lyhyttä tervehdystä suljin silmäni ja etsin Jumalan kasvojen edessä kuvaa tai mielikuvaa varsinkin meidän maassamme vaikuttavasta helluntaiherätyksestä. Ensin sisäisen silmäni eteen nousi kuva tulesta. Sellainen ei tietysti ollut kaukaa haettua. Tulen liekit kuuluvat helluntai-ihmeeseen. Mutta kuten tiedämme tuli voi myös olla tuhovoima joka jättää poltettua maata jälkeensä, jos se pääsee riistäytymään. Yritin sitten pysähtyä veden ääressä. Sanoohan Pyhä Sana, että Jeesuksen antama Pyhä Henki on elävän veden virta joka kumpuaa Jeesukseen uskovan sydämestä. Mutta tällä kertaa sekin kuva väistyi sisäiseltä silmältä. Viimein tuulen kuva tai mielikuva nousi silmien eteen, ja tunsin, että saan luvan tänään muistuttaa siitä.    Syntymälahjaksi pyydän Suomen evankelis-luterilaisen kansankirkon edustajana 100-vuotisjuhlaa viettävälle helluntaiherätykselle – nyt ja taas kerran - Hengen tuulta. Tuuli on yleensä sekä vahva että lempeä. Joskus se tempaa kaiken mukaansa, mutta tavallisesti tuuli on ennen kaikkea elämän tuuli joka elvyttää ja ilahduttaa kaikkea elävää. Tietysti tähän syntymäpäivälahjatoivomukseen mahtuu myös tietty annos itsekkyyttä. Koska Jeesus sanoohan, että ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”. Jos Pyhän Hengen tuuli pääsee puhaltamaan yli helluntaiherätyksen, niin siitä riittää siunausta meille kaikille. Olen aina sanonut, että voimme rukoilla herätystä vain ekumeenisesti. Rukouksemme on voimaton, jos rukoilemme siinä hengessä, että anna herätys - mutta: vain meille tai vain meidän seurakunnallemme tai kirkkokunnallemme!   Siksi lopetan Pekka Simojoen kauniin runon ja laulun sanoihin:

Tule Pyhä Henki – lailla tulen, lailla tuulen.

Tule Pyhä Henki – tule köyhään sydämeen. 

Tietysti – ja onneksi! - Pyhä Henki ratkaisee itse, tuleeko Hän lailla tulen vai lailla tuulen. Mutta omassa sydämessäni elää juuri nyt tämä hiljainen pyyntö meitä kaikkia ajatellen: Tule Pyhä Henki – lailla tuulen!  Kiitos.